Istuimme baarin nurkassa puhuen maailmanlopusta,
me onnettomat profeetat.
Näkeminen oli lahja, joka meille oli annettu vasten tahtoamme.
Mitä väliä olisi sanoilla, joita kukaan ei kuuntelisi?
Hullut, he sanoisivat.
Sulkisivat meidät pehmeisiin huoneisiin,
niin kuin suljetaan kaikki ne, joille totuus korvaan kuiskataan. 

Me halusimme vain elää, vaikka vaikeata se olikin.
Tuska varjosti jokaista askeltamme.
Ei ihmisten mieltä ole luotu näkemään, ei kuulemaan, ei ajattelemaan.
Orjiksi meidät on luotu,
orjiksi oman tyhmyytemme.
Viisaimmat meistä pakenevat täältä,
vielä kun se on mahdollista.
 
Profeettoja uskotaan vasta, kun ennustukset käyvät toteen,
eikä heitä ole enää näyttämään tietä.