Niin me istuimme Saatanan kanssa pokeripöydässä.
"Minä pidän pelureista.", hän sanoi ja katsoi minua syviin silmiini.
Purin hampaita yhteen, ettei ilmeeni värähtäisikään.
Olin pelannut bluffini oikein, panostanut oikeassa suhteessa ja heittänyt all in riverillä.
Mutta taitava peluri on Saatanakin.
Hän tuntee ihmisen mielen ja näkee heikkoutemme.
Voiko ihminen todella huijata enkeliä?

Pelko hiipi mieleeni salakavalasti.
Mitä olin oikein tekemässä? Oliko tässä mitään järkeä?
Heittää kaikki peliin yhden säälittävän unelman takia.
Maailmahan on täynnä unelmia.
Miksi juuri tämä unelma oli minulle niin tärkeä?
 
Saatana tutki minua vielä. Etsi kohtaa mikä paljastaisi minut.
Pieninkin ele voisi paljastaisi minut.
Pelko alkoi ottaa otetta sydämestäni ja näin sieluni silmin kuinka häviäisin.
Näin jo omahyväisen virneen Saatanan suulla.
Ei, tämä ei saisi päättyä näin.
 
"Ollaanko me tultu tänne tuijottamaan toisiamme silmiin vai pelaamaan?", kuulin itseni sanovan.
Saatana nauroi ja kippasi korttinsa.
Adrenaliini virtasi kehoni läpi ja tunsin itseni kuninkaaksi.
Olin voittanut Saatanan.
Saatana nousi pöydästä, käveli viereeni ja kuiskasi korvaani:
"Minä tiedän, että sinä bluffasit, mutta niin kuin sanoin. Minä pidän pelureista."