Yöllä minä herään omaan huutooni,

niin kuin heräävät ne kaikki joiden sielu on tulessa.

Haukon happea, pystymättä silti hengittämään.

Elämän sietämätön keveys iskee päälleni kaikella painollaan.

Olivatko asiat koskaan toisin vai oliko se vain kaunis uni?

 

Uupumuksen voimasta painan pääni takaisin tyynyyn.

Uskaltamatta nukahtaa, mutta kyvyttömänä pysymään hereillä.

Unen ja valveen rajamailla minua jo odottavat demonini, toteutumattomat unelmat, sanat, jotka sanomatta on jätetty.

En ole vielä tarpeeksi vahva taistelemaan, mutten tarpeeksi heikko luovuttamaankaan.

Taistelu on ikuista. Se ei ole lopu koskaan, koska aina on syy taistella.

Jos ei itsensä, niin sitten kaikkien niiden puolesta, jotka huutavat öisin.