Pelkään vanhoja naisia,

he muistuttavat minua siitä että minäkin vanhenen.

Jokainen vuosi lisää on yksi naula arkun kanteen.

En pelkää kuolemaa, vanhenemista vain.

Sitä kuinka ruumiini rapistuu.

Voin hidastaa ajan vaikutuksia, mutten voi poistaa niitä.

 

En usko että on olemassa arvokasta vanhenemista.

Se on vain jotain mitä selitämme itsellemme, ettemme vaipuisi totaaliseen masennukseen.

Mitä arvokasta vanhenemisessa yleensäkään on?

Kukaan ei ole saanut Nobelin palkintoa vanhenemisen ansiosta.

 

En usko että kukaan edes haluaa oikeasti vanheta,

paitsi teinit, joita ei muutenkaan lasketa oikeiksi ihmisiksi.

Toiset vain ottavat tämän surullisen tosiasian paremmin kuin toiset.

Toiset saavat kriisin joka kerta kun tulee pyöreitä vuosia täyteen

ja toiset vain silloin kun täyttävät 50 ja tajuavat että tässä sitä nyt sitten ollaan.

 

Mitä hienoa vanheneminen muka tuo tullessaan?

Viisautta? Ei välttämättä.

Sairauksia? Aivan varmasti.

Vaihdevuodet? Niitä ei voi paeta.

Onnea? Ehkä jos pelaa korttinsa oikein.

Mutta onni ei oikeastaan ole sidottu ikään, vaan enemmänkin olosuhteisiin.

 

Vanhenemisen ainoa hyvä puoli on se, että se koskettaa ja yhdistää meitä kaikkia.

En ole ainoa joka joutuu kärsimään vanhenemisesta, mikä tuntuu lohduttavalta.

Vanhenemisen suhteen sekä porvari että duunari on samalla viivalla, ainakin näennäisesti.