Kaipaus on taas muuttanut luokseni asumaan.

Luulin ettei hän enää palaisi, mutta eräänä päivänä hän oli vain oveni takana reppu selässä ja hammasharja kädessä. Tästä tulee pitkä reissu, hän sanoi.

 

Kaipaus vain istuu, odottaa ja katsoo minua, synkän surullisilla silmillään.

Kaipaus painautuu viereeni nukkumaan, iho ihoa vasten, kuin olisimme yhtä.

Hän silittää hiuksiani ja hyräilee sointua tuttua vuosien takaa.

Kaipaus on onnellinen, minä en, mutta emme tiedä muutakaan.

Hän on aina ollut kanssani.

 

Aikaa kuluu ja minä ahdistun.

Alan pelkäämään niin kuin aina.

Odottamaan päivää, jolloin hän lähtee.

Me molemmat tiedämme, että se on edessä.

Hän ei ole vain minun, vain minua varten.

Ja minä itken ja huudan.

Kaipaus ottaa minut syliinsä ja pitää kiinni kovaa ja kauan.

Hän tietää, että on tullut aika lähteä.

 

Polvillani minä häntä rukoilen.

Heitän pois ylpeyden ja häveliäisyyden.

Antaudun täysin hänen tahtonsa valtaan.

Tietäen, että kaikki tämä on turhaa.

Kaikki tämä on jo koettu niin monta kertaa,

että tiedämme miten kaava menee.

 

Hän suutelee minua viimeisen kerran,

heittää repun selkään ja sanoo: ”Nähdään taas beibi.”

Ja hän on poissa.

Minä palaan omaan uomaani ja lakkaan ajattelemasta häntä.

Hän palaa vielä ja ehkä sillä kertaa hän jää.

Ehkä vielä joku päivä hän jää.