Kauan olen ruikuttanut omaa mitättömyyttäni, kyvyttömyyttäni kasvaa.

Kauan olen takertunut omaan sääliini kuin pelastavaan lahjaan.

Kieltäytynyt onnesta, koska pelkäsin muutosta.

Ruoskinut itseni verille tajuamatta, ettei kukaan näe, ettei kukaan välitä.

En ole kokenut mitään, mitä joku muu ei olisi jo kokenut.

En ole nähnyt mitään, mitä joku muu ei olisi jo nähnyt.

Oma ainutlaatuisuuteni on oma illuusioni, jonka lävitse en näe.

 

Ja minä kiukuttelen kuin pieni lapsi, väittäen totuuden puhujia valehtelijoiksi.

Pakotan heikot rakastamaan minua ja suljen oven niiltä, jotka eivät tyranniaani suostu kumartamaan. Jääden yhä enemmän yksin.

Liian ylpeänä myöntämään omia virheitään, liian häpeissään anteeksi pyytämään. Odottaen syliä, mihin käpertyä omana virheellisenä itsenäni, ilman odotuksia, vaateita henkisestä kasvusta tai ihmisestä paremmasta.

 

Liian rakastunut itseeni olen muuttuakseni.

Tätä tyranniaa ei lähimmäisen rakkaudella paranneta.

Tätä valtakuntaa ei kukaan muu valloita.

Varjoissa on valoa enemmän tilaa valehdella itselleen, että kaikki on niin kuin pitääkin.