Siellä ne makasivat ulapalla, oman aikansa titaanit.
Kauan minä niitä katsoin kadetien.
Vaikka meri oli taltuttanut ne, tehnyt niistä lokkien lentotukikohtia,
ne uhkuivat voimaa.
Mietin voisinko minäkin vielä kaikkien taistelujen jälkeen seisoa selkä suorassa,katsoa vihollista silmiin janota lisää verta taistelutantereelle.
Onko kukaan meistä niin vahva, että voi rakkauden viittaan käärittynä,
vain tuo hieno ohut lanka suojanaan, käydä kerta kerran jälkeen taisteluun,
vailla tietoa lopputuloksesta.
Vai onko jokainen meistä sydämessään niin raukka, että epätoivon hetkellä luovuttaa viittansa vastustajalleen ja itsensä Saatanalle.
Mukautuen ja päivä päivältä kuollen, kunnes ei ole muuta jäljellä kuin kävelevä kuori ja muisto jostain, jota ei enää oikein tunnista.
Päättäisinkö minäkin päiväni mökin rappusilla, kuva toisessa kädessäni ja viinapullo toisessa.
Muistellen aikaa, jolloin minäkin uskalsin elää. Kiroten sitä säälittävää otusta mikä minusta on tullut.
Ehkä liian kauan on titaanien ajasta ja liian kauas merelle olemme laivamme ohjanneet.
Mutta niin kauan, kun rakkaani noutaa minulle suklaasydämiä ja tamppooneita,
niin kauan kun hän rakastaa minua tennareissa ja pitää minua kauniina festari viikonlopun jälkeen,
niin kauan minä olen valmis nauramaan porvarille päin naamaa.
Tätä rakastunutta hupakkoa, te ette selätä. Ja niin kauan kun minussa veri virtaa, minä tartutan hulluuteni kaikkialle ja kaikkiin. Sillä millään muulla ei ole mitään merkitystä kuin sillä, mitä teemme rakkaudesta.
Kaiken mitä kukaan meistä tulee koskaan tarvitsemaan, saamme vain ja ainoastaan rakkaudesta.
Rakkaus on ainoa siemen, joka tuottaa hedelmää ja tämä siemen kuuluu kaikille ja ei kenellekään.
Joten älkäämme pelätkö, jakakaamme rakkauttamme ympäriinsä, kaikille sitä janoaville.
Sitä mitä sinä et koskaan omistanut, et voi menettää.
Minä rakastan sinua.
Kommentit