Minusta ei tule koskaan ehjää.
Vuodan kuin seula sieluni haavoista.
Veriset siteet vaihtuvat uusiin yhtä verisiin. 

Sinä hoivaat minua rakkaudella ja minä hullaannun sinun rakkaudestasi,
mutta haavani silti vuotavat.
 
Kipu on ollut minun ystäväni niin kauan kuin muistan.
Mitä syvemmälle rakkaus painaa kyntensä sydämeni seiniin,
sitä lujempaa kipu sisälläni huutaa.
 
Kipu pelkää rakkautta,
koska rakkaus ei pelkää eikä kumarra yhtäkään herraa.
Kipu syövyttää mieleni peloilla, jotka se nimeää rakkauden seuralaisiksi.
"Pettymys ja epätoivo seuraa kaikkia, jotka rakastavat.", kipu sähisee korvaani.
 
Kipu syöttää pelkojani valheilla, jotka se pukee kokemuksen viittaan.
Täyttää mieleni mustilla muistoilla, sieluni demoneilla.
 
Yön pimeydessä minä kipua kuuntelen ja itken.
Yksinäisyydessäni minä takerrun kivun tuomaan pelastukseen ja hylkään rakkauden.
 
Mutta rakkaus ei hellitä otettaan.
Se odottaa aamuauringon ensi säteitä, lyödäkseen valolla pimeyttä.
Rakkaus tietää että pienimmästäkin liekistä tulee roihuava tuli kunhan se saa ilmaa ja tilaa kasvaa.
 
Aamun tulleen rakkaus ottaa omansa.
Kielesi sanoilla se valtaa sieluni jokaisen sopukan.
"Tässä talossa ei ole sinulle sijaa.", se karjuu kivulle.
Rakkaus halua leikata kivun pois kuin märkivän paiseen, joka myrkyttää ajan kuluessa koko kehon.
 
Mutta kipu on ollut minun ystäväni niin kauan kuin muistan.
Petollinen ystävä on parempi kuin ei ystävää olleenkaan, ajattelen,
enkä anna rakkauden minua määrätä.
 
Ja näin jatkuu rakkauden ja kivun ikuinen leikki,
missä palkintona on raihnainen ruumiini, sairas mieleni ja särkynyt sieluni.
 
Kaiken tämän minä sinulle annan.