Auringonpaisteessa unohdamme pimeät puolemme ja uskomme itseemme.

Mutta auringon pannessa maate pelkomme valtaavat mielemme ja kasvattavat hampaamme teräviksi käskien purra kaikkea mitä rakastaa.
Ja niin me näykimme toisiamme kuin kapiset koirat.
Kostamme reviiri loukkaukset empimättä.
 

Ajan myötä totumme rakkauden jälkiin ja kipuun ja häpeään.
Unohdamme auringon ja alamme elää vain öisin.
Vain unissamme muistamme valon ja sen kaipuun.
Pimeyden lapsilla ei ole muuta kotia kuin varjot,
joissa hiljaa ruokimme demonejamme, kunnes olemme yhtä.