Niin minä halusin rakkautta lohdutta ja kertoa, että kaikki oli hyvin, mutta me tiesimme kummatkin, ettei niin ollut. Painoin rakkauden pään syliini niin kuin tein aina kun rakkaus aamulla ilmestyi ovelleni lohdutusta hakemaan. Ei meillä kummallakaan ollut muuta paikkaa minne mennä. Yhtä sokeita ja hukassa olimme molemmat, liian suuren hinnan maksaneena omasta itsestämme.

 

Niin riippuvaisia olimme toisistamme, rakkaus ja minä. Synkät mielet ja mustat sanat eivät voineet meitä erottaa. Joka kerta riitelimme ja satutimme itseämme, mutta aina palasimme haavojamme nuolemaan.

Päivät vaihtuivat kuukausiin, kuukaudet vuosiin ja vuodet ikuisuuteen. Lopulta emme osanneet enää muita sanoja, eikä muiden kanssa tanssiminen tuottanut mitään tyydytystä.

 

Onko mitään kauniimpaa kuin riippuvainen rakkaus?

Joka aamu herätä ja nukahtaa rakkauteen, kävellä käsi kädessä kohti tuntematonta.

Unohtaa kaikki muu ja juopua kuin halvasta viinistä.

 

Onko olemassa mitään muuta kuin rakkauden orjana eläminen?