Olen täynnä ristiriitaisuuksia.

Täynnä ymmärrystä sekä hyvää että pahaa kohtaan.

Puolet ajasta en tiedä kumman joukoissa seison.

Tämä sotiminen on käynyt niin raskaaksi, etten jaksa enää välittää kumpi on oikeassa.

Voitolla ei ole enää merkitystä, ainoastaan rauhan palauttamisella tähän myrkynsilmään.

 

Yritin olla ovela, mutta kaaduin omaan nokkeluuteeni.

Valheiden mestaria on vaikea huijata.

Kauhukuvat helvetistä ja unelmat taivaasta, tuntuvat kaukaisilta unilta, joita en enää muista.

Oliko pyrkimykseni koskaan edes päästä kumpaankaan?

Jos sielu ei tiedä minne se haluaa mennä, miten se voi päätyä minnekään?

 

Olen täynnä uupumusta.

Nuorena olin jokaisen rintaman kärjessä, valmiina kylvämään pyhää vihaa.

Ikä painaa rintaani ja saa minut käpertymään oman lämpöni nurkkaan.

Epäusko vaanii jokaisessa kulmassa, jota en tunne.

 

Odotuksesta on tullut paras kaverini.

Hiljaisuudessa me molemmat kaipaamme päivää, jolloin kaikki pysähtyy.

Päivää, jolloin viimeinenkin selväjärkinen antautuu tälle hulluudelle,

eikä meidän tarvitse enää taistella ollaksemme jotain, mitä emme ole.

 

Päivä, jolloin maailma tippuu omalta reunaltaan.